Viime aikoina olen kuullut naisilta, että miehillä ei tunnu olevan tarvetta rakastavaan katseeseen, hellään kosketukseen, sensuaalisuuteen ja yhteyteen. Ja miehiltä sitä, että eikö naisille mikään riitä?
Turhautuneisuus on tunne ja tunteen takana on aina tarve. Tarve tulla kuulluksi, tarve tulla nähdyksi, tarve tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Tarve tulla rakastetuksi. Tarve tulla kohdatuksi.
Monilla lapsuuden tunnekasvatus on ollut sitä, että hankalat tunteet on kielletty ja monesti riemuakin on pitänyt pienentää. Olla hiljempaa.
Omien rajojen, terveen aggression, ilmaisun seurauksena lapsi on saatettu komentaa omaan huoneeseen, kunnes hän osaa käyttäytyä. Pelko on ehkä kuitattu vähättelemällä ja naureskellen: eihän toi nyt mitään ole, mitä ihmettä sinä nyt… Surun kanssa ei ole osattu kohdata vaan kommentoitu: isot tytöt/pojat ei itke. Ja kun on vaikka kaatunut pyörällä ja satuttanut itsensä, aikuisen sanat on saattaneet olla jotain sellaista kuin: ei toi voinut sattua, eihän susta tule edes verta. Tällöin jää täysin saamatta se lohtu, jota pieni ihminen kaipaa, kun sattuu eikä se häpeä, joka kaatumiseen liittyy, tule kohdatuksi eikä validoiduksi millään tavalla.
Meistä tulee niin taitavia pienentämään itseämme, että emme edes huomaa tekevämme niin, kunnes kohtaamattomat tunteet ja niiden piilottaminen tulee pintaan ihmissuhteissa. Etenkin parisuhteissa.
Parisuhde (minkä tahansa sukupuolten välillä) on se näyttämö, missä kaikki haavat, kaikki vaillejäämiset, kaikki kaltoinkohdelluksi tulemiset, tulee uudestaan näkyväksi.
Haluamme tulla nähdyiksi, kohdatuiksi ja rakastetuiksi myös herkkinä ja haavoittuvaisina. Niiden laatujen kanssa, jotka on piilotettu näkymättömiin, eikä niihin ole itselläkään yhteyttä.
Konfliktitilanteissa on vastakkain yksin tunteidensa kanssa jääneet lapset. Pieni lapsi sisällä kaipaa pelastusta ja apua vaikeiden tunteiden kanssa. Se huutaa: Haluan, että pelastat minut tältä pimeydeltä ja raivaat tien kadotettujen tunteiden luo mutta niin, että minuun ei satu!
Nämä samat asiat, joita niin kipeästi tarvitsemme ja toivomme kumppaniltamme, tulla nähdyksi, kohdatuksi ja rakastetuksi, on paradoksaalisesti samoja asioita, joilla itse sabotoimme yhteyden. Syy tähän itsesabotaasiin, on pelko.
Ohitetut pienet lapset yksin pimeässä. Näistä rooleista käsin olemme konfliktissa.
Mitä tarvitaan muutokseen?
Yhteyttä. Kohtaamista. Empatiaa. Ymmärrystä. Hyväksyntää. Keskeneräisyyden sietämistä. Toistoja, toistoja, toistoja. Ja TURVAA.
Omiin tunteisiin tutustumista. Omien tunteiden hyväksymistä. Omien tarpeiden hyväksymistä. Ihmisyyden ja inhimillisyyden hyväksymistä. Pettymysten sietämistä. Syliä, tukea ja turvaa toisilta ihmisiltä. Vahvistusta sille, että olen arvokas omana itsenäni. Vahvistusta sille, että kelpaan.
Tähän me tarvitaan toisia ihmisiä, vertaistukea. Piiriä, jossa on luottamusta ja kannattelua. Rakkautta.
Matka kohti turvallisempia ihmissuhteita alkaa oman itsen kohtaamisesta.
Kuva: Johanna Kaisjoki